Kiipeäisinkö Mount Everestille vai laittaisinko vihdoin koulukuvat kansioon

Harvoin tehtävät kotityöt tai muut puuhat saattavat jäädä vähän retuperälle ja ne hoidetaan jotenkin puolivaloilla. Joidenkin hommien taustalla kummittelee myös piileviä ajatuksia, luuloja ja tunteita, minkä takia niitä lykätään.

Tulin ajatelleeksi tätä, kun muistin, että minun pitäisi hoitaa kuntoon sellainen pieni tehtävä kuin lapsen koulukuvien kansiointi. Jostain syystä olen laittanut parit viimeisimmät valokuvat vain kansion viereen odottamaan kiinnitystä, mutta sitä kiinnityspäivää ei ole koskaan koittanut. Päätin tarttua asiaan ja miettiä ja analysoida oikein tietoisesti, miksi tämä pikkujuttu ei ole vielä hoitunut.

”Kyllähän tuon kerkiää.”
Päällimmäisenä tunteena on se, että kyseessä on pikkujuttu. Valokuvien kansioon laittaminen ei ole ollut ajankohtaista tai tärkeää. Jos osallistuisin hienosti laitetulla valokuvakansiollani kansainväliseen skräppäyskisaan, olisin varmaan suhtautunut tehtävään toisella tavalla. Nyt mitään kiirettä ei ole ollut, kyllä ne otokset siinä kuvaamon kuoressakin odottelevat.

”Siihen menee koko ilta.”
Seuraavaksi tulee se klassinen tuntemus, että homma on liian iso. En muista, monenko vuoden koulukuvat kansiosta puuttuvat. Minulla on ennakkoluulo, että järjestäminen tulee viemään kauheasti aikaa.

”Millainen äiti oikein olen?!”
En voi myöskään välttyä huono äiti -itsesyytöksiltä. Millainen äiti ei laita koulukuvia heti nätisti kansioon? Kyseessä on hirveä lapsen laiminlyönti, josta hän varmaan traumatisoituu ja kärsii koko elämänsä.

Tartun sitten härkää sarvista ja otan kaapista kuvakansion ja ne irtokuvat.

Tadaa: laitettavana on kahdet viimeiset koulukuvat ja kaksi korttelifutiksen joukkuekuvaa. Siitä pääsenkin seuraaviin ajatuksiin.

”Miten näitä on näin paljon?”
Selaillessani kansiota tuskastun vähän. Olen kai tilannut vähän liikaa kuvia, niitä on liikaa samanlaisia. Junnun kaveripiirissä ei ole tavattu vaihtaa kuvia keskenään, vaikka vaihdettavaa kyllä olisi ollut. Kuvat eivät mahdu yhdelle sivulle. Herää ajatus, voiko osan vain heittää pois, vai tekisikö ylimäräisistä jotain kollaasia tai vastaavaa.

”Tästähän puuttuu osa”
Kuvia on vaikka peppunsa pyyhkisi, mutta silti kahdelta vuodelta puuttuu koko kuvasetti: yksi päiväkodista ja yksi kouluajalta. Junnulla on kaksi kotia, joten tulee ensiksi mieleen, onkohan joku kuori jäänyt matkalle, vai mitä on tapahtunut. Kokoelman epätäydellisyys ärsyttää.

”Ei nää pysy”
Olen näemmä laittanut ensimmäiset kuvat kiinni valokuvatarralla kansion pahvisivuille mutta vaihtanut sitten jostain syystä valokuvakulmiin. Huono päätös, isot ryhmäkuvat ponnahtelevat sivun taipuessa kiinnityskulmista irti. Yritän etsiä tarraa, mutta sitä ei enää ole. En halua luovuttaa kesken, kun olen päässyt näin pitkälle. Laitan kuvat teipillä kiinni, mutta tajuan, ettei teippi ole varmaankaan happovapaata. Täytyy hankkia kunnon valokuvatarraa ja tehdä kaikki uudestaan…

 

Tarinan opetukset:
Tehtävää edeltävä tuskailuvaihe on yleensä pitempi kuin suoritusvaihe.
Tehtävän saa varmemmin kerralla valmiiksi, jos on hankkinut valmiiksi kaikki tarvittavat välineet.
Koskaan ei ole aikaa tehdä kunnolla, mutta aina on aikaa tehdä uudestaan.
***
(Tarinalla on onnellinen loppu. Kirjakaupasta sai valokuvaliimaa ja teipit ovat nyt historiaa 💪)

Milla Havanka

Milla on innostuja, rohkaisija ja ongelmanratkaisija. Hänen yrityksensä Mekaselska on kannustanut kohti fiksuja ja iloisia koteja vuodesta 2011.

Kommentoi

Ollaan yhteydessä

Seuraa Bloglovin’in kautta

Follow