Sanotaan, että päätös ei ole päätös jos se ei vähän satu. Voimme heittää elämästämme pois paljon asioita, jotka eivät tunnu missään. Ne eivät ole olleetkaan kovin tärkeitä.
Aina silloin tällöin eteen tulee jotain, josta täytyy oman tai toisen hyvinvoinnin takia luopua, ja se sattuu.
Viime kuukausien aikana perheemme on saanut totutella irti päästämiseen ja luopumiseen. Toisella koiristamme, yhdeksänvuotiaalla energisellä ja elämäniloisella lapinporokoiralla, todettiin keväällä pahanlaatuinen kasvain suupielessä. Se leikattiin kahdesti, ja patologi antoi molemmilla kerroilla puhtaat paperit. Kun kolmas patti oli jo edellisen leikkauksen tikkien poistossa näkyvissä, tiesimme, että yhteistä aikaa ei ole enää paljoa edessä. Patti kasvaisi ja kasvaisi kunnes alkaisi aiheuttaa hankaluuksia.
Viime viikolla kävi selväksi, ettemme voineet enää odottaa pitempään. Meidän piti jo alkaa rajoittaa koiran leikkimistä ja liikkumista, ettei se olisi vahingoittanut itseään. Se tuntui olevan viimeinen niitti. Koiran piti saada olla koira. Asfaltilla köpsöttely ei olisi ollut porokoiran elämää. Se halusi tunkeutua pusikoihin ja leikkiä kaverinsa kanssa.
Perjantaina päästimme karvaisen perheenjäsenemme pois. Kysyin koiran kanssa samanikäiseltä pojaltamme, haluaako hän tulla mukaan. Vastaus oli ehdoton kyllä. Kaikki meni eläinlääkärin luona rauhallisesti ja kauniisti. On kuitenkin outoa katsoa eläintä, joka ensin on hyvin paljon elävä ja jonka sydän sitten hetken päästä ei enää lyö. Lopullinen hyvästien jättö oli todella vaikeaa. Poika ei olisi halunnut erota koirasta ja lähteä vastaanottohuoneesta.
Tänä aamuna toisen koiran puuttuminen tuntui erityisen vahvasti. Saatan pojan aamuisin bussipysäkille jos vain voin. Koirilla on ollut aina kiire aamulenkille ja niitä on saanut oikein pidellä. Nyt oli vain yksi rauhallinen talutettava. Lenkiltä tultua koirat ovat saaneet aamupalansa, kumpikin eri huoneissa. Nyt laitoin ainoan kupin “väärään” huoneeseen, ja nuorempi koira meni ensin vanhaan paikkaansa etsimään kuppiaan. Sekin joutuu opettelemaan uusia rutiineja ja pärjäämään yksin.
Lemmikit elävät lyhyemmän elämän kuin ihminen. Edessä on väistämättä jokin päivä luopumisen hetki. Pitäisi osata päästää irti ajoissa, antaa eläinystävälle arvokas loppu. On raskasta laittaa toisen hyvinvointi oman luopumisen tuskan edelle. Lemmikin kärsimyksiä ei kuitenkaan saa pitkittää vain siksi, ettei pysty tekemään päätöstä. Se sattuu, mutta on oikein.
Milla Havanka
