Monenlaiset megatrendit muokkaavat paraikaa maailmaamme ja tekevät siitä toisenlaista. Vaikka kaikenlaista hyvääkin saadaan monella saralla koko ajan aikaan, lisääntyvä kulutus on pitemmän päälle kestämätöntä. Hyvinvointiamme tuotetaan koneistolla, joka ei siivoa jälkiään.
Ongelmien syyksi mainitaan usein toisaalta se, että saavutetusta elintasosta ei suostuta luopumaan, ja toisaalta että kehittyvissä maissa halutaan päästä samankaltaiseen elintasoon kuin kehittyneissäkin maissa.
Mutta mitä se elintaso tarkoittaa? Mikä on elintaso?
Elintaso määritellään usein aineellisena elämisen tasona, eli ihmisen saatavilla olevien tavaroiden ja palvelujen määränä ja laatuna. Elintasoa mitataan usein bruttokansantuotteella, tulojen jakautumisen tasaisuudella ja köyhien määrällä. Joskus mittarina ovat yksittäiset tuotteet kuten jääkaappien, puhelinten, autojen tai Internet-yhteyksien määrä tuhatta henkilöä kohden. Muita mittareita ovat terveydenhuollon ja koulutuksen saatavuus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Elintaso
Kokonaisella kansakunnalla on siis jokin elintaso. Entä yksittäisellä ihmisellä? Millä mittareilla määrittelisit oman elintasosi tai vertaisit sitä naapuriisi?
Nykyajan yltäkylläisyyden keskeltä minun tekee mieli määritellä elintaso sen perusteella, paljonko on varaa heittää hukkaan tai jättää käyttämättä. Mitä korkeampi elintaso, sen vähemmän haittaavat alumiinitölkit roskiksessa, lelun jääminen patterin väliin, pariksi vuodeksi/ vuosikymmeneksi unohtuneet avaamattomat muuttolaatikot, ruokahävikki tai tekstiilijäte.
Elintasoasia jäi pohdituttamaan minua moneksi päiväksi ja mieleeni kohosi monia kysymyksiä, ehkä naiiveja, ehkä osuvia, sitä ei aina tiedä etukäteen. Tässä niistä muutama.
Määrittääkö elintason se mitä ostetaan (tavarat, palvelut) vai se millä ostetaan (raha)? Millainen elintaso on, jos olisi varaa ostaa jotain, muttei silti osta sitä?
Wikipedian määritelmää mukaillen kyse olisi kai siitä, mitkä hankinnat ovat henkilön saatavilla, vaikka niitä ei toteuttaisikaan.
Voi siis tavallaan erottaa mahdollisen ja toteutetun elintason. Joku voi vapaaehtoisesti valita alemman elintason kuin mitä hän pystyisi saavuttamaan.
Kolikon toinen puoli on “elintasodoping” vaikkapa kulutusluottojen avulla. Silloin toteutettu elintaso onkin korkeampi kuin mahdollinen elintaso, ainakin jos lainat ovat epärealistisen suuria ja joudutaan maksuvaikeuksiin.
Onko elintasoa pakko nostaa? Missä vaiheessa elintason nostaminen muuttuu kannattamattomaksi tai kestämättömäksi?
Tämäpä ei ole helppo kysymys. Elintaso liittyy tavaroiden lisäksi myös terveyteen, koulutukseen, vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksiin ym.
Onnellisuuden ja tulojen välistä yhteyttä on pohdittu ja eräs optimaalinen tulomäärä on jossain tutkimuksessa löydettykin.
Arvojen muuttuessa kohti eettisempää ja ekologisempaa kuluttamista ostamisen kohteet muuttuvat. Meitä on kuitenkin monenlaisia: kulutusmyönteisiä ihmisiä, jotka käyttävät mielellään rahaa eettisiin ja ekologisiin tuotteisiin ja palveluihin, ja sitten aivan kulutuksen vastaisia.
Tällä hetkellä Suomen ja koko maapallonkin ylikulutuspäivä on paljon ennen vuoden loppua. Vaikka itse elintaso ei olisikaan liian korkea, tapa, miten se on tällä hetkellä saavutettu on kestämätön.
Muistelen edelleen muutaman vuoden takaista oleskeluamme Pekingissä, josta kirjoitinkin silloin. Krääsän ja roinan määrä kaupoissa oli valtava, kadut täynnä autoja. Maa ja kaupunki oli kovan kasvun vaiheessa, ihmiset menestyksennälkäisiä. Mietin vain, voisiko jossain hypätä sen materialistisen krääsänhaalimisvaihteen yli ja jatkaa suoraan siitä, minne me olemme nyt palaamassa, kiertotalouteen ja resursseja säästellen elämiseen.
Nostaako jaettu tavara elintasoa?
Olisi lohdullinen ajatus, jos elintasoa määrittää jo mahdollisuus tai oikeus käyttää jotain tavaraa riippumatta siitä onko se ostettu ikiomaksi (esim. luksuslaukkujen vuokrauspalvelut). Näin mahdollisuus toteuttaa korkeampaa elintasoa on yhä useammalla, kun resursseja jaetaan. Uskon, että tulevaisuuden yhteisöissä tämä yleistyy jatkuvasti.
Voiko elintaso madaltua ilman luopumisen ja niukkuuden tunnetta?
Yhteiskuntamuotoilija, teknohumanisti ja visionääri Arto O. Salonen on kirjoittanut näin:
Kestämättömästä kehityksestä on mahdollista päästä eroon ilman niukkuus-, luopumis- ja uhrautumisnäkökulmaa taklaamalla ihmisen oman olemassaolon merkityssisältöjen kaventumisesta johtuvat mitättömyyden ja tarkoituksettomuuden kokemukset. Sama ratkaisu pätee molempiin ongelmiin.
Arto O. Salonen
Juuri julkaistun Ilmastobarometri 2019:n mukaan jopa vajaa viidennes aikoo luopua omasta autosta kokonaan seuraavan viiden vuoden aikana. Koetaanko tämä elintason madaltamisena? Sitä ei barometri kerro.
Leevi and the Leavings lauloi: “On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri.” Ja montako sähkölaitetta meillä onkaan nykyään kodeissamme… Niiden hankkimisen on mahdollistanut elintason kohoaminen. Mutta moniko niistä nostaa oikeasti elämänlaatuamme verrattuna siihen, että vaikkapa käy metsässä kävelemässä, keskustelee ystävän kanssa tai osallistuu vapaaehtoistyöhön?
Voisiko elintasoon laskea mukaan myös “ilmaisia asioita” kuten puhtaan luonnon, raikkaan ilman ja viihtyisät ulkoilumahdollisuudet? Pekingissä ei ollut käyntimme aikana niistä mitään.
YK:n onnellisuusraportin (World Happiness Report 2019) mukaan Suomi on maailman onnellisin maa, vieläpä merkittävällä erolla muihin.
Mä uskon, että suomalaisilla on parempi arjensietokyky kuin monilla muilla.— Mari Karlsson (@lukumato) March 20, 2019
Suomalaisten kohtuullisesti elämisen ja arjen arvostamisen osaaminen on valtavan hienoa henkistä pääomaa. Elintaso tullaan varmasti määrittelemään jatkossa uusin perustein joko vapaaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta, ja minusta tuntuu, että suomalaisten arkinen, konstailematon onnellisuus on hyvin linjassa sen kanssa.
Milla Havanka
