Onnellisuuden tavoittelu on menneen talven lumia. On huomattu, että se on rankkaa työtä eikä yleensä onnistu. Onnellisuutta tavoittelevat mutta siinä epäonnistuvat saattavat päätyä onnettomammiksi kuin ne, jotka eivät alunperin yrittäneetkään.
Sen sijaan nyt pyritään tyytyväisyyteen. Siinä missä onnellisuus voidaan (ehkä virheellisesti) tulkita pulppuavaksi sydämen riemuksi, tyytyväisyys on tasaisempaa, ehkä arkisempaa, ainakin helpommin saavutettavissa.
Kun olin teini, vanhempani toivat lomamatkaltaan tuliaisiksi minulle ja veljelleni nahkavyöt. Minä sain jonkin perusvyön ja veljeni merkkivyön “kun hänelle sellainen on tärkeämpää”. Tämän pienen tapahtuman mahdollinen opetus on jäänyt mietityttämään minua näköjään vuosikymmeniksi.
Mitä eroa on tyytyväisyydellä ja tyytymisellä?
Tyytyväisyydellä on yhteistä tyytymisen kanssa, mutta tyytymisellä on vissi ero tyytyväisyyteen. Tyytyväinen sai ainakin yhtä paljon – jollei enemmän – kuin halusi, tyytyvä taas halusi enemmän, mutta sai vähemmän, mihin hän sitten tyytyi.
Minua on jo pitkään kiinnostanut onnistunut tasapainottelu näiden kahden välillä. Kuinka pysyä enimmäkseen tyytyväisenä muttei kuitenkaan tyytyä liian vähään?
Tyytyminen kuulostaa minusta vaatimattomuudelta, joka on hyvä renki mutta huono isäntä. Tyytyvä ihminen saattaa uskoa, ettei hänelle enempää kuulukaan, ja menettää halunsa pyrkiä parempaa tilannetta kohti. Jos tyytymistä harjoittelee liian ahkerasti, siitä voi tulla suoranainen elämänasenne, joka estää näkemästä mahdollisuuksia ja tarttumasta niihin. Tyytyminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, että ihminen luopuu unelmistaan ja jopa katkeroituu.
Tarpeeksi tyytyväinen
Jokaisella on tietysti hyvin henkilökohtainen näkemys siitä, mikä on tarpeeksi hyvä ja milloin on tehnyt tarpeeksi. Arvelisin kuitenkin, että tyytyväisyyden ja tyytymisen erottaa juuri tarpeeksi-tunteesta. Puuttuminen jättää tyytymään, tarpeeksi tehnyt ja saanut on tyytyväinen.
Tyytymättömyyskin on hyvä renki mutta huono isäntä. Tyytymättömyys voi varoittaa ja ohjata pois pelkästä tyytymisestä. Perfektionismi taas saattaa altistaa jatkuvalle tyytymättömyydelle.
Jos sinussa muuten on vähän perfektionistin vikaa, sinua saattaa kiinnostaa podcast nimeltä Getting To Good Enough.
Voiko tyytyväisyys tulla sisältä päin?
On mielenkiintoista pohtia, voiko ihminen tuottaa itselleen tyytyväisyyden tunteita sisäsyntyisesti vai tuleeko tyytyväisyys aina ulkopuolelta. Käsitykseni ja omakohtainen kokemukseni on tällä hetkellä se, että harjoittelun kautta voi terve ihminen tuottaa itse tyytyväisiä tai jopa onnellisia mikrohetkiä aktiivisesti elämäänsä. Onnellisuuden tai rakkauden mikrohetket ovat positiivisen psykologian tutkijan Barbara Fredricksonin termi. Näiden mikrohetkien tietoinen kokeminen vahvistaa ajan mittaan ihmisen toimintakykyä ja laajentaa näköaloja.
Tyytyväinen ihminen ei ole suinkaan välttämättä tyytyväinen jatkuvasti. Tyytyminen on passiivista, ehkä alistuvaakin, tyytyväisyys taas on aktiivista toimintaa. Tyytyväisyys ei mielestäni tarkoita pysähtymistä ja parempaa kohti kurottelun lopettamista. Tyytyväisyyttä tavoitteleva haluaa, saa ja on saamattakin monenlaisia asioita. Se mikä hänet erottaa tyytymättömistä ja tyytyvistä on hänen itselleen suoma tyytyväisyyden tunne, tietoinen päättäminen hetkessä salliiko itsensä tuntea tyytyväisyyttä vai tyytyykö vain tilanteeseen. Tyytyvä miettii sitä mitä jäi puuttumaan, tyytyväinen keskittyy siihen, mitä hänellä on tai mitä hän kuitenkin sai.
Jos et ole tyytyväinen, muttet tyydy tyytymiseenkään?
Tyytymisen, tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden lisäksi tulee mieleen vielä neljäs asiaan liittyvä sana, nimittäin hyväksyminen. Vanhassa rukouksessa pyydetään viisautta pystyä hyväksymään ne asiat, joita ei voi muuttaa. Tällaisiin asioihin “tyytyminen” kuulostaa jopa miltei passiivisaggressiiviselta, kun taas “hyväksyminen” korostaa ihmisen omaa päätöstä.
P.S. Mitäpä sille surkealle “merkittömälle” vyölle tapahtui? Vanhemmat olivat oikeassa, merkittömyys ei vyötä huonontanut. Vyö itsessään oli paksua ja vahvaa nahkaa ja pääsi kovaan käyttöön. Se on minulla edelleen farkkuvyönä. Tyytyminen muuttui siis tyytyväisyydeksi!
Milla Havanka
