Pesukoneemme oli vain puolitoistavuotias, kun se sai ensimmäisen vikansa. Ohjelma jämähti tiettyyn kohtaan. Vähän aikaa tutistuaan kone luovutti. Joskus ohjelman uudelleen käynnistäminen auttoi, sitten pausen rämppäys, ja lopulta ei mikään. Koneessa oli hieno älytoiminto, joka antoi vikakoodin, jonka puhelinappis osasi lukea. Vikakoodissa luki:
Yllättävän heikosti toimiva laite ollakseen täysin kunnossa. “Have you tried turning it off, and then turning it on?” Nyt ei Orlando Bloominkaan ketkutus olisi auttanut, oli soitettava huoltoon.
Pesukoneessa oli rumpu täynnä litimärkiä vaatteita, joita oli yritetty pestä jo noin kolme kertaa vuorokauden sisällä ja jotka olisi kiva saada puhtaiksikin. Onneksi vielä on olemassa itsepalvelupesuloita.
Puolen tunnin päästä ja kuusi euroa köyhempinä meillä oli yksi korillinen puhtaita vaatteita. Mietin, miten ihanaa oikeasti olisi olla omistamatta pesukonetta. Tilaisin joltain liisausfirmalta koneen, joka toimisi, ja jos ei toimisi, soittaisin, ja firma korjaisi tai vaihtaisi sen nopsasti. Tai voisin pestä vaatteeni ammattilaistasoisella koneella korttelipesulassa, jos hinta olisi vähemmän kuin 6€/koneellinen.
Kone teki lopullisen lakkonsa perjantaina ja nyt tiistaina vaatteita on jo kertynyt pestäväksi (ainakin omaan silmään) aimo kasa. Pyykkihammasta kolottaa, tekisi mieli jo päästä pesemään. Pesen yleensä koneellisen aina, kun sellainen tulee täyteen. Ja onneksi niin – eipä olisi ollut mukava jäädä rikkinäistä pesukonetta tuijottelemaan valmiiksi pyykkiä täynnä olevan kylppärin kanssa.
Huolto saapuu huomisaamuna. Huoltomies lupasi, ettei siinä pitkään mene. Valmistaudun henkisesti viemään seuraavankin satsin pesulaan.
Milla Havanka
